Mun on pitänyt tämä postaus jo pari viikkoa sitten kirjoittaa, silloin kun työpajalta etätyöskentelyyn siirryttiin. Mutta ahdistus tätä aihetta kohtaan on ollut aivan liian suurta, enkä ole kyennyt ajattelemaan järjellä pystyäkseni kirjoittamaan. Nyt, pahimman aivosumun mentyä jo ohitse, on viimein aika purkaa tämä kaikki ulos päästäni.
En tiedä, mikä tauti itselläni oli, että oliko korona vai peruna vai jotain siltä väliltä. Olin siis tällä viikolla yli 39 asteen kuumeessa pari päivää. Lisäksi järkyttävää tärinää, lihaskipua, päänsärkyä, pientä hengenahdistusta ja edelleen seuranani viihtyvää kurkkukipua. Jonkin aikaa on ruumiinlämpö ollut jo normaali (35,5 astetta - kylmä ämmä kun olen), mutta ainakin viikon pidän itseni vielä karanteenissa.
Missään vaiheessa en ole virusta suoranasesti pelännyt, vaan sitä koskevat uutisoinnit ja todella pitkälle mennyt hysterisointi ovat saaneet aikaan järkyttävää ahdistusta. Eniten olen ollut huolissani rakkaista, riskiryhmiin kuuluvista läheisistäni.
Koko ajan olen pelolla odottanut, että milloin Suomeen rantautuu ulkonaliikkumiskielto. No, sitä ei onneksi ainakaan vielä ole tullut. Pääsen edelleen kävelemään, hengittämään.
Uudenmaan sulkeminen muusta maasta koskee minuakin, Vantaalla kun asun. Lähes kaikki sukulaiseni taas majalevat muualla Suomessa. Tuntuihan se pahalta, etten pääse pitkään aikaan heitä tapaamaan, vaikka tottakai ymmärrän tämän olevan järkevä päätös korkeammalta taholta. Toisaalta, olisinkohan edes mennyt heitä tapaamaan peläten tartuttavani riskiryhmään kuuluvia? Tuskin.
Sosiaalinen media on tottakai osaltaan kuormittanut päätäni, mutta olen myös saanut vaihdettua ajatuksia ihmisten kanssa ja siten onnistunut järkevöittämään pelkotilojani. Ilman internettiä olisin ollut kauhukuvineni aivan yksin, ja luultavasti seonnut jo aikoja sitten.
On kyllä ihan kamala ikävä ihmisiä.
<3: evesiili
